Niillä on veto.
Siitä että kumpi vetää minua paremmin puoleensa.
Vetävätkin
oikein kunnolla
ja pian minä
ratkean.
Voimasuhteet niillä ovat kuin
siinä lorussa
jossa kumpi ja kampi
tappelevat.
Voittajahan me tiedetään
ilman mitään
väli-premissejä

Tämä on hankalaa. Todellakin.
Ennen kuin aloitin tämän Internetin Ihmemaan hyödyntämisen blogituksen muodossa, kirjoitin päiväkirjaa. Olen pitänyt jonkinlaista päivääkirjaa aina. Suurin osa niistä on tallessa. Törmäsin niistä kolmeen kun kävin tällä viikolla kotona. Päiväkirjat olivat vuosilta 1998-2003. Sen lisäksi, että huomasin kasvaneeni, panin merkille että kertaakaan tätä ennen, kirjoitusteni väliin ei ole kasvanut tällaista väliä.

Minun on kai parempi myöntää itselleni, vielä kun voin, etten jaksa. Olen masentunut ja yksinäinen ja dead-line päivämäärät hyökivät silmilleni, aina kun avaan kalenterin. Pelkään kohtaavani pian oman dead-lineni.

En ymmärrä itseäni - en edes tunnista itseäni nykytilassani. Eloonjäämisen ehdoiksi olen muodostanut itselleni tyhjiä rutiineja, jotka toistan päivä toisensa perään. Mikään ei tunnu miltään. Viime viikot ovat olleet yllättävän raskaita. Ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän mitä on itkeä itsensä uneen. Tänä yönä päätin, etten edes mene nukkumaan. En uskalla mennä, sillä tiedän etten heräisi aamulla sovittuun aikaan.

Sain toissapäivänä korun. Kauniimpaa en kai olisi syntymäpäivälahjaksi toivonut, vaikka syntymäpäiväni olikin jo 30. viime kuuta. Tärkein oli ihminen jolta sen sain. Miksi sitten kidutan itseäni? En uskalla ottaa riskiä... Uskalsin ennen. Uskalsin vielä hetki sitten. En enää. Menetyksen pelko saa minusta paremman otteen ja sulkee minut kuoreeni. Menetän samalla enemmän, kuin pelkään menettäväni. Torjun sen ainoan ihmisen, jonka läheisyys pitää minut hengissä. Joten kuten.

En minä pelkää. Vai pelkäänkö? Tämähän on vain ohimenevä vaihe, eikö niin? Pian kaikki muuttuu paremmaksi. Vai mitä? Eihän yksinäisyys voi asua luonani loputtomiin? Sano se! Sano että kaikki muuttuu! Nyt. Nyt heti! Mutta sinä olet hiljaa. Olet vain vaiti ja luot katsettasi puiden latvoihin, niin kuin koko ympäröivä maailma muuttaisi muotoaan, siinä silmän räpäyksessä, kun sanot "kyllä". Niin paljon pahaa on jo tapahtunut. Niin paljon hyvää muuttunut huonoksi. Et voi ottaa sitä riskiä, että todellisuus heittäisi vielä yhden kärrynpyörän. Sinusta on myös tullut sellainen. Samanlainen kuin kaikista muistakin. Pidät tiukasti kiinni niistä todellisuudenrippeistä, mitä maanjäristys vuosi sitten jätti jälkeensä. Et uskalla enää lohduttaa minua, sillä lohdutuksen hinta on tänään liian kallis maksettavaksi. Olet siis vaiti ja silität vain ohueksi käynyttä tukkaani. Ja minä suljen silmäni unohtaakseni edes hetkeksi, kuinka saatanan peloissamme me molemmat olemme.

Näinä päivinä tuntuu, että kasvan pienemmäksi, ja maa lähenee silmieni tasoa. Haluaisin pois tästä kaupungista. Pois tästä tyhjyyden täyttämästä olostani. Ja kyllä minä lähtisin, jos voisin. Etsisin etsimääni, kunnes sen löytäisin. Yritän elää, päivä kerrallaan. Teen kaikkeni, jotta oloni parantuisi ja voisin mennä nukkumaan tietäen, että olen aamulla edelleen oma itseni. Se todellinen, vahva minä, joka on tuolla jossain taka-alalla. Odottamassa parempia aikoja. Parempi ehkä niin.

Tänä yönä soi: Katatonia - A Premonition

Täällä taas! Olikin jo ikävä. Tuliterä kannettava käytössä ja nettikin pelittää. Elämäni on taas hitusen lähempänä siedettävyyden tasoa. Olisinhan sitä ollut yhtä sun toistakin vuodatettavaa, mutta kirjasto, koulu tai muu yleinen paikka ei oikein täytä rauhallisen kirjoittamisympäristön kriteereitä. Tämä blogitus kun on (ainakin minulle) enimmäkseen terapiaa. Nyt kelpaa kyllä tilittää, tämä uusi kone nimittäin syö viimeisetkin $äästöni.

Heti ensimmäiseksi on todettava, että tarvitsen adrenaliiniruisken suoraan sydämeen. Tai edes tajuntaani, jonka ympäristö on  kiepauttanut taitavasti ylösalaisin. Kun pysähdyn todella arvioimaan sitä, mitä tunnetiloja pääni sisällä kutsun huoliksi, huomaan että minua vaivaa pahanlaatuinen melankolia. Murehdin asioita, joille en yksinkertaisesti mahda mitään. Ne kalvavat aivojani ja turhauttavat. Vanhat ystävät ovat muuttuneet kavereiksi ja monet enää hyvän_päivän_tutuiksi. Ihmiset tuntuvat vain niin kovin pinnallisilta. Tai ei ehkä niinkään, tyhjiltä olisi kai oikea sana kuvaamaan tuntemuksiani ympäröivistä "tovereista".  Yritän tietoisesti ja usein vähemmän tietoisesti saada uusia kontakteja, ottaa etäisyyttä samoihin naamoihin. Mutta mahdollisuudet löytää älyllistä, tai edes tunteellista (!) elämää tästä suhteellisen pienestä kaupungista, ovat lähes olemattomat.

Humala on se viimeinen piristysruiske, johon haluaisin turvautua, mutta siihen tuntuvat viikonloput toisensa perään taipuvan. Nousuhumala on se lakipiste. Kiitävän tovin tietää (muka) varmasti, mistä loppujen lopuksi on kyse ja miten yksinkertaisen helppoa ja kaunista kaikki on. Eikä mikään ole pelkäämisen arvoista. Vähän kuin olisi rakastunut. Supermies-vaiheen mentyä huomaa taas, miten vähän ylipäätään uskoo minkään yksinkertaisuuteen ja helppouteen. Tässä vaiheessa on parasta toivoa korkealennon päättyneen omaan sänkyyn.

Voinpahan vakuuttaa itselleni sentään, ettei ole tullut hölmöiltyä, kun ei ole tullut harjoitettua mitään järin rakentavaakaan. Opiskelua, kirjoittamista ja lukemista. Miten minusta tuntuu että listaltani puuttuu jotain? Ah! Aivan, ihmissuhteet. Mikä upea sana, miten mahtava kontrasti yksinäisyyden käsitteelle. Kunpa löytäisin jonkin ulospääsyn pienestä noidankehästäni. Tai jonkun.

Tai jos saisi jostain matkatoimistosta ilmaiseksi maailmanympärimatkan... Tai tutkimusmatkan... Tai... mielenmullistusmatkan...

Vaikenen.

Aah. Humala, tietokone ja internet. Jumalaisia juttuja! Todellakin, olen ilman internetia vielä kuukauden. Tietokoneeni sanoi työsopimuksensa irti ja uuden hankkiminen on ollut vähän kiven takana rajallisen budjetin vuoksi. Tämä kirjoittaminen ei nyt oikein ota luonnistuakseen, koska olen sattuneista syistä altistanut pikkuaivoni pahoinpitelylle. Mutta ah! Kyllähän tämä olotila on varsin mukava pitkän ja ikävän flunssan jälkeen.

Aivan! Pitikin hieman selventää tuota 'Hetken miete' merkintää. Kyseessähän on siis kahteen yksilöön sidottu lause. Ajatus kimposi mieleeni minun ja erään läheiseni suhteen siivittämänä. Minä en siis ole luovuttanut, lakannut etsimästä uutta. Mutta yksin ei pysty uudistumaan... Ei, kun kyseessä on parisuhde.

Minua ollaan viemässä baariin. Kyllä, viemässä baariin. Tämä kirjoittaminen vain tahtoo nielaistani humalaisen mieleni mukaansa.

YouTube:ssa oli videonpätkä aasialaisesta tytöstä, joka oli ottanut itsestään valokuvan joka päivä kolmen vuoden ajan. Näistä valokuvista koostuva videopätkä oli itseasiassa pelottavampi kuin oletin. Minut se ainakin pysäytti. Kuinka vähän ihminen muuttuu kolmen vuoden aikana? Paljon. Vaikka itse videolla tyttö näyttää ulkoisesti hyvin samanlaiselta joka otoksessa, hidastetusti katsottuna kaikki on erilaista. Silmien pilke vaihtelee, nopeasti katsottuna ilmeettömät kasvot näyttävätkin toisissa kuvissa hehkuvan, kun toisissa taas tyttö näyttää jopa masentuneelta.

Minua puistattaa miettiä, kuinka kova shokki seuraisikaan, jos ottaisin itsestäni samanlaisen kollaasin.
Kun nyt mietin elämääni kolme vuotta taaksepäin, tuntuu ettei mikään olisi voinut muuttua enempää.
Ystävä- ja tuttavapiirini on milloin supistunut, milloin laajentunut (enimmäkseen supistunut), olen kamppaillut mitä erilaisempien, alati muuttuvien arkihuolien kanssa ja tuon kaiken keskellä yrittänyt sekä etsiä että pitää kiinni itsestäni.

On vaikea sanoa missä kohtaa itsensä voi löytää. Ihminen muuttuu koko ajan. Oppii ja unohtaa, ottaa ja antaa. Olen ehkä oppinut itsekkääksi moneltakin taholta katsottuna, mutta niin avuton kuin se päämärää saattaakin olla, kaikki itsekkäät ponnisteluni olen tehnyt saavuttaakseni itseni.
Minulta puuttuu sanastoa tähän itsetyhjennykseen, mutta yritän silti.
Niin kuin jo sanottu minulle on ehtinyt sattua ja tapahtua menneen kolmen vuoden aikana. Ikäväkseni on myönnettävä että suuri osa tapahtumista on vienyt minulta jotain. Olen menettänyt paljon, enkä tiedä tiedä onko se katkeruutta, vaiko vain katkera totuus, mutta minusta tuntuu kuin en olisi saanut mitään takaisin. Minut on imetty kuiviin.
Jotkin asiat on opittava pitämään itsellään, se on vain tervettä itsesuojeluvaistoa, jonka oppii usein kantapään kautta. En tällä tarkoita olevani sulkeutunut - päin vastoin. En vain paljasta itsestäni enempää kuin katson tarpeelliseksi, sillä loppu tulee esille sitten kun sille on 'käyttöä'.

Minua hymyilyttää huomata, kuinka kaikki muuttuu. Se ei vaivaa enää niin paljon kuin vähän nuorempana. Nykyään hyväksyn sen, joskaan en alistu sille.
Täytyy virittäytyä syksyyn, silloin olen 'itseimmilläni'.