"Äiti, äiti!"

"Mitä kultaseni?"

"Kun minusta tulee iso, haluan olla astronautti!"

"Sepä hauskaa kulta."

"Jotta voin lentää kuuhun."

 

Äiti nappaa pyykkikorin mukaansa ja katoaa kodinhoitohuoneeseen.
Tyttö toistaa viimeisen lauseensa voimakkaammin, varmistaakseen äidin kuulleen hänen asiansa.
Äidin ääni kuuluu etäältä vaimeana ja tyttö asettaa kätensä korvansa juureen kuullaksen paremmin.
Mutta toista kertaa äidin mutinaa ei kuulu.

Tyttö seisoo hetken paikoiltaan hievahtamatta keittiössä, katse naulittuna oven suuntaan. Lopulta tyttö huokaisee samaan tapaan, kuin jokainen hänen tuntemansa aikuinen joskus ja kapuaa sitten keittiön korkealle pöytätasolle, ottaa tukea kaapinkahvasta ja asettaa kasvonsa kohti ikkunaa. Katse taivaalle kohotettuna.

 

"Mitä sinä siellä teet? Älä nyt loukkaa itseäsi!"

 

Äiti nostaa tyttärensä alas keittotasolta ja istuttaa tämän keittiön pöydän ääreen. Sitten äiti ottaa kaapista tyhjän muumimukin ja laskee sen pöydälle tytön eteen.

 

"Noniin, oletkos jo rauhassa? Nyt voidaan tehdä sitä sinun kuumaa kaakaotasi."

 

Sanotaan, että kyllin vanhaksi eläessään ihminen palaa ajassa taaksepäin, muuttuu jälleen lapseksi.

Mutta siitä miksi näin käy, ei sanota mitään.

Minun ajatukseni ja vastaukseni Runotorstain 12. haasteesta.