Herään. Päätäni jomottaa tuntuvasti ja lantioni on kuin autokolarin
kokenut. Olen lattialla. Noin kaksikymmentä senttiä silmieni tason
yläpuolella havaitsen parhaan ystäväni. Hän nukkuu sohvalla. Olemme
siis olohuoneessa. Käännän varovasti päätäni vasemmalle ja havaitsen,
että niskani ovat täysin jumissa.
Yritän nousta vähin ääni ylös. Tämä tuottaa yllättävän paljon
hankaluuksia, sillä eilisen humala tuntuu tänä aamuna jaloissa.
Onnistun selvittämään tieni keittiöön, jääkappille. Se on miltei tyhjä.
Se oli vielä eilen täynnä. Kurkkuani kivistää. Eilisen orastava flunssa
on noussut humalan mukana täyteen kukoistukseensa. Mehun saattaminen
alas nielua tekee kipeää.
Miksi nukuin olohuoneen lattialla?
Minulla on sänkykin. Hiippailen peittoon kietoutuneena makuuhuoneeseeni
ja huomaan sängyn olevan tyhjä. Mutta niinkuin viisaat kolme karhua jo
kultakutrin aikoihin huomasivat, huomaan minäkin että sängyssäni on
nukuttu. Raskaasti.
Hiivin takaisin keittiöön, Ibumax olisi tänään paras ystäväni, jos löydän sen.
Keittiö on täynnä ylikuormitettuja muovikasseja, joiden sisältö kertoo
enemmän kuin tarpeeksi eilisillan tapahtumista. Noh, pullot ja tölkit
ovat yhtä kuin rahaa, joten en murehdi turhia.
Keittiön pöydällä on
pieni paperilappu. Se on rustattu mustaksi humalaisista kirjoituksista,
mutta näiden epämääräisten sutkausten seasta löydän yhden järkeenkäypän
lauseen: kiitti yösijasta! Ja anteeksi. -Emma
Huokaisen.
Tulipahan pidettyä vuoden parhaimmat pippalot. Tuparit ovat aina jees,
kunhan eivät ole omasi. Valitettava tosiasiahan on, että tuparilahjojen
lisäksi emännälle/isännälle jää lahjaksi vain siivo.
Digikamerani
tallentamat kuvat laittavat päänsärystäkin huolimatta suuni kääntymään
hymyyn. Meillähän oli helvetin hauskaa! Ja pullovuoresta päätellen,
kukaan ei joutunut olemaan kuivin suin...
Sosiaalinenkin saldo tuli
enemmän kuin täytettyä. Muuteman rakkaan ystäväni kanssa ehdin jopa
humalaltani keskustelemaan. Oikein kunnolla. On kertakaikkisen
vapauttavaa saada aina tasaisin väliajoin muistutuksia siitä, ettei ole
täysin yksin ajatustensa ja tulevaisuuden (huikeiden) suunnitelmiensa
kanssa.
Eilen totesimme, että mikään ei ole mahdotonta, kun
mahdottomuudelle säätää rajan. Silloinhan siitä tulee mahdollista,
eikö? Noniin. Sitähän minäkin.
Nyt kun kello näyttää puolta
yhtä yöllä, alan uskoa että elämä voittaa. Oloni on jo miltei
entisensä, jos tätä flunssan kipeyttämää kurkkua ei oteta huomioon.
Siivous tosin jää huomiseen, mutta mikäs sen parempi tapa viettää
viimeinen lomapäivä? Joka tapauksessa nämä tuparit olivat ehdottomasti
paras potku, tiistaina alkavaa työrupeamaa ajatellen.
maanantai, 14. elokuu 2006
Kommentit