Herään. Päätäni jomottaa tuntuvasti ja lantioni on kuin autokolarin kokenut. Olen lattialla. Noin kaksikymmentä senttiä silmieni tason yläpuolella havaitsen parhaan ystäväni. Hän nukkuu sohvalla. Olemme siis olohuoneessa. Käännän varovasti päätäni vasemmalle ja havaitsen, että niskani ovat täysin jumissa.
Yritän nousta vähin ääni ylös. Tämä tuottaa yllättävän paljon hankaluuksia, sillä eilisen humala tuntuu tänä aamuna jaloissa. Onnistun selvittämään tieni keittiöön, jääkappille. Se on miltei tyhjä. Se oli vielä eilen täynnä. Kurkkuani kivistää. Eilisen orastava flunssa on noussut humalan mukana täyteen kukoistukseensa. Mehun saattaminen alas nielua tekee kipeää.

Miksi nukuin olohuoneen lattialla? Minulla on sänkykin. Hiippailen peittoon kietoutuneena makuuhuoneeseeni ja huomaan sängyn olevan tyhjä. Mutta niinkuin viisaat kolme karhua jo kultakutrin aikoihin huomasivat, huomaan minäkin että sängyssäni on nukuttu. Raskaasti.

Hiivin takaisin keittiöön, Ibumax olisi tänään paras ystäväni, jos löydän sen.
Keittiö on täynnä ylikuormitettuja muovikasseja, joiden sisältö kertoo enemmän kuin tarpeeksi eilisillan tapahtumista. Noh, pullot ja tölkit ovat yhtä kuin rahaa, joten en murehdi turhia.
Keittiön pöydällä on pieni paperilappu. Se on rustattu mustaksi humalaisista kirjoituksista, mutta näiden epämääräisten sutkausten seasta löydän yhden järkeenkäypän lauseen: kiitti yösijasta! Ja anteeksi. -Emma

Huokaisen. Tulipahan pidettyä vuoden parhaimmat pippalot. Tuparit ovat aina jees, kunhan eivät ole omasi. Valitettava tosiasiahan on, että tuparilahjojen lisäksi emännälle/isännälle jää lahjaksi vain siivo.
Digikamerani tallentamat kuvat laittavat päänsärystäkin huolimatta suuni kääntymään hymyyn. Meillähän oli helvetin hauskaa! Ja pullovuoresta päätellen, kukaan ei joutunut olemaan kuivin suin...
Sosiaalinenkin saldo tuli enemmän kuin täytettyä. Muuteman rakkaan ystäväni kanssa ehdin jopa humalaltani keskustelemaan. Oikein kunnolla. On kertakaikkisen vapauttavaa saada aina tasaisin väliajoin muistutuksia siitä, ettei ole täysin yksin ajatustensa ja tulevaisuuden (huikeiden) suunnitelmiensa kanssa.
Eilen totesimme, että mikään ei ole mahdotonta, kun mahdottomuudelle säätää rajan. Silloinhan siitä tulee mahdollista, eikö? Noniin. Sitähän minäkin.

Nyt kun kello näyttää puolta yhtä yöllä, alan uskoa että elämä voittaa. Oloni on jo miltei entisensä, jos tätä flunssan kipeyttämää kurkkua ei oteta huomioon. Siivous tosin jää huomiseen, mutta mikäs sen parempi tapa viettää viimeinen lomapäivä? Joka tapauksessa nämä tuparit olivat ehdottomasti paras potku,  tiistaina alkavaa työrupeamaa ajatellen.