Täällä taas! Olikin jo ikävä. Tuliterä kannettava käytössä ja nettikin pelittää. Elämäni on taas hitusen lähempänä siedettävyyden tasoa. Olisinhan sitä ollut yhtä sun toistakin vuodatettavaa, mutta kirjasto, koulu tai muu yleinen paikka ei oikein täytä rauhallisen kirjoittamisympäristön kriteereitä. Tämä blogitus kun on (ainakin minulle) enimmäkseen terapiaa. Nyt kelpaa kyllä tilittää, tämä uusi kone nimittäin syö viimeisetkin $äästöni.

Heti ensimmäiseksi on todettava, että tarvitsen adrenaliiniruisken suoraan sydämeen. Tai edes tajuntaani, jonka ympäristö on  kiepauttanut taitavasti ylösalaisin. Kun pysähdyn todella arvioimaan sitä, mitä tunnetiloja pääni sisällä kutsun huoliksi, huomaan että minua vaivaa pahanlaatuinen melankolia. Murehdin asioita, joille en yksinkertaisesti mahda mitään. Ne kalvavat aivojani ja turhauttavat. Vanhat ystävät ovat muuttuneet kavereiksi ja monet enää hyvän_päivän_tutuiksi. Ihmiset tuntuvat vain niin kovin pinnallisilta. Tai ei ehkä niinkään, tyhjiltä olisi kai oikea sana kuvaamaan tuntemuksiani ympäröivistä "tovereista".  Yritän tietoisesti ja usein vähemmän tietoisesti saada uusia kontakteja, ottaa etäisyyttä samoihin naamoihin. Mutta mahdollisuudet löytää älyllistä, tai edes tunteellista (!) elämää tästä suhteellisen pienestä kaupungista, ovat lähes olemattomat.

Humala on se viimeinen piristysruiske, johon haluaisin turvautua, mutta siihen tuntuvat viikonloput toisensa perään taipuvan. Nousuhumala on se lakipiste. Kiitävän tovin tietää (muka) varmasti, mistä loppujen lopuksi on kyse ja miten yksinkertaisen helppoa ja kaunista kaikki on. Eikä mikään ole pelkäämisen arvoista. Vähän kuin olisi rakastunut. Supermies-vaiheen mentyä huomaa taas, miten vähän ylipäätään uskoo minkään yksinkertaisuuteen ja helppouteen. Tässä vaiheessa on parasta toivoa korkealennon päättyneen omaan sänkyyn.

Voinpahan vakuuttaa itselleni sentään, ettei ole tullut hölmöiltyä, kun ei ole tullut harjoitettua mitään järin rakentavaakaan. Opiskelua, kirjoittamista ja lukemista. Miten minusta tuntuu että listaltani puuttuu jotain? Ah! Aivan, ihmissuhteet. Mikä upea sana, miten mahtava kontrasti yksinäisyyden käsitteelle. Kunpa löytäisin jonkin ulospääsyn pienestä noidankehästäni. Tai jonkun.

Tai jos saisi jostain matkatoimistosta ilmaiseksi maailmanympärimatkan... Tai tutkimusmatkan... Tai... mielenmullistusmatkan...

Vaikenen.