Täällä taas! Olikin jo ikävä. Tuliterä kannettava käytössä ja nettikin
pelittää. Elämäni on taas hitusen lähempänä siedettävyyden tasoa.
Olisinhan sitä ollut yhtä sun toistakin vuodatettavaa, mutta kirjasto,
koulu tai muu yleinen paikka ei oikein täytä rauhallisen
kirjoittamisympäristön kriteereitä. Tämä blogitus kun on (ainakin
minulle) enimmäkseen terapiaa. Nyt kelpaa kyllä tilittää, tämä uusi
kone nimittäin syö viimeisetkin $äästöni.
Heti ensimmäiseksi on todettava, että tarvitsen adrenaliiniruisken
suoraan sydämeen. Tai edes tajuntaani, jonka ympäristö on
kiepauttanut taitavasti ylösalaisin. Kun pysähdyn todella arvioimaan
sitä, mitä tunnetiloja pääni sisällä kutsun huoliksi, huomaan että
minua vaivaa pahanlaatuinen melankolia. Murehdin asioita, joille en
yksinkertaisesti mahda mitään. Ne kalvavat aivojani ja turhauttavat.
Vanhat ystävät ovat muuttuneet kavereiksi ja monet enää
hyvän_päivän_tutuiksi. Ihmiset tuntuvat vain niin kovin pinnallisilta.
Tai ei ehkä niinkään,
tyhjiltä olisi kai oikea sana kuvaamaan tuntemuksiani ympäröivistä
"tovereista". Yritän tietoisesti ja usein vähemmän tietoisesti
saada uusia kontakteja, ottaa etäisyyttä samoihin naamoihin. Mutta
mahdollisuudet löytää älyllistä, tai edes tunteellista (!) elämää tästä
suhteellisen pienestä kaupungista, ovat lähes olemattomat.
Humala on se viimeinen piristysruiske, johon haluaisin turvautua, mutta
siihen tuntuvat viikonloput toisensa perään taipuvan. Nousuhumala on se
lakipiste. Kiitävän tovin tietää (muka) varmasti, mistä loppujen
lopuksi on kyse ja miten yksinkertaisen helppoa ja kaunista kaikki on.
Eikä mikään ole pelkäämisen arvoista. Vähän kuin olisi rakastunut.
Supermies-vaiheen mentyä huomaa taas, miten vähän ylipäätään uskoo
minkään yksinkertaisuuteen ja helppouteen. Tässä vaiheessa on parasta
toivoa korkealennon päättyneen omaan sänkyyn.
Voinpahan vakuuttaa itselleni sentään, ettei ole tullut hölmöiltyä, kun
ei ole tullut harjoitettua mitään järin rakentavaakaan. Opiskelua,
kirjoittamista ja lukemista. Miten minusta tuntuu että listaltani
puuttuu jotain? Ah! Aivan, ihmissuhteet. Mikä upea sana, miten mahtava
kontrasti yksinäisyyden käsitteelle. Kunpa löytäisin jonkin ulospääsyn
pienestä noidankehästäni. Tai jonkun.
Tai jos saisi jostain matkatoimistosta ilmaiseksi maailmanympärimatkan... Tai tutkimusmatkan... Tai... mielenmullistusmatkan...
Vaikenen.
torstai, 21. syyskuu 2006
Kommentit