Ennen kuin aloitin tämän Internetin Ihmemaan hyödyntämisen blogituksen muodossa, kirjoitin päiväkirjaa. Olen pitänyt jonkinlaista päivääkirjaa aina. Suurin osa niistä on tallessa. Törmäsin niistä kolmeen kun kävin tällä viikolla kotona. Päiväkirjat olivat vuosilta 1998-2003. Sen lisäksi, että huomasin kasvaneeni, panin merkille että kertaakaan tätä ennen, kirjoitusteni väliin ei ole kasvanut tällaista väliä.
Minun on kai parempi myöntää itselleni, vielä kun voin, etten jaksa. Olen masentunut ja yksinäinen ja dead-line päivämäärät hyökivät silmilleni, aina kun avaan kalenterin. Pelkään kohtaavani pian oman dead-lineni.
En ymmärrä itseäni - en edes tunnista itseäni nykytilassani. Eloonjäämisen ehdoiksi olen muodostanut itselleni tyhjiä rutiineja, jotka toistan päivä toisensa perään. Mikään ei tunnu miltään. Viime viikot ovat olleet yllättävän raskaita. Ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän mitä on itkeä itsensä uneen. Tänä yönä päätin, etten edes mene nukkumaan. En uskalla mennä, sillä tiedän etten heräisi aamulla sovittuun aikaan.
Sain toissapäivänä korun. Kauniimpaa en kai olisi syntymäpäivälahjaksi toivonut, vaikka syntymäpäiväni olikin jo 30. viime kuuta. Tärkein oli ihminen jolta sen sain. Miksi sitten kidutan itseäni? En uskalla ottaa riskiä... Uskalsin ennen. Uskalsin vielä hetki sitten. En enää. Menetyksen pelko saa minusta paremman otteen ja sulkee minut kuoreeni. Menetän samalla enemmän, kuin pelkään menettäväni. Torjun sen ainoan ihmisen, jonka läheisyys pitää minut hengissä. Joten kuten.
En minä pelkää. Vai pelkäänkö? Tämähän on vain ohimenevä vaihe, eikö niin? Pian kaikki muuttuu paremmaksi. Vai mitä? Eihän yksinäisyys voi asua luonani loputtomiin? Sano se! Sano että kaikki muuttuu! Nyt. Nyt heti! Mutta sinä olet hiljaa. Olet vain vaiti ja luot katsettasi puiden latvoihin, niin kuin koko ympäröivä maailma muuttaisi muotoaan, siinä silmän räpäyksessä, kun sanot "kyllä". Niin paljon pahaa on jo tapahtunut. Niin paljon hyvää muuttunut huonoksi. Et voi ottaa sitä riskiä, että todellisuus heittäisi vielä yhden kärrynpyörän. Sinusta on myös tullut sellainen. Samanlainen kuin kaikista muistakin. Pidät tiukasti kiinni niistä todellisuudenrippeistä, mitä maanjäristys vuosi sitten jätti jälkeensä. Et uskalla enää lohduttaa minua, sillä lohdutuksen hinta on tänään liian kallis maksettavaksi. Olet siis vaiti ja silität vain ohueksi käynyttä tukkaani. Ja minä suljen silmäni unohtaakseni edes hetkeksi, kuinka saatanan peloissamme me molemmat olemme. Näinä päivinä tuntuu, että kasvan pienemmäksi, ja maa lähenee silmieni tasoa. Haluaisin pois tästä kaupungista. Pois tästä tyhjyyden täyttämästä olostani. Ja kyllä minä lähtisin, jos voisin. Etsisin etsimääni, kunnes sen löytäisin. Yritän elää, päivä kerrallaan. Teen kaikkeni, jotta oloni parantuisi ja voisin mennä nukkumaan tietäen, että olen aamulla edelleen oma itseni. Se todellinen, vahva minä, joka on tuolla jossain taka-alalla. Odottamassa parempia aikoja. Parempi ehkä niin.
Kommentit